Koko pohjoista Eurooppaa peitti viimeisimmän jääkauden aikana mannerjäätikkö, joka alkoi sulaa noin 20 000 vuotta sitten. Paksun jäämassan notkolle painama maankuori alkoi kohota ja sulavedestä nousi vähitellen näkyviin luotoja, saaria ja niemiä. Suomi alkoi saada hahmoaan. Noin 10 000 vuotta sitten jään reuna oli Salpausselkien kohdalla. Suuri osa nykyistä Suomea oli pitkään veden peitossa. Korkein jääkauden jälkeinen ranta oli Jämsän - Jämsänkosken alueella noin 140 - 150 m:n korkeudella noin 9800 vuotta sitten . Muuramenharju ja Jyväskylän Harjun ovat syntyneet n 9700 vuotta sitten. Keski-Suomea vallitsi laaja jäätikkölahti, joka ulottui Päijänteen allasta pitkin Jämsästä Laukaaseen ja Konnevedelle Tältä ajalta ei tunneta jälkiä ihmisen oleskelusta Keski-Suomessa. Jääkaudenjälkeinen sulavesiallas, myöhempi Itämeri oli ajoittain yhteydessä valtamereen (Yoldiavaihe), ajoittain sisäjärvenä (Ancylusvaihe).

Ilmasto oli arktinen, sulavedestä paljastuneelle maalle ilmaantui ruoho- ja pensaskasvillisuutta ja tundralle etsiytyi etelästä ja kaakosta peuroja ja muita viileään ilmastoon sopeutuneita eläimiä. Niiden jäljessä tuli metsästäjiä, joista jotkut jäivät asumaan uusille pyyntimaille.

Varhaisimmat Pohjois-Euroopan kivikautiset asuinpaikat olivat muinaisilla Itämeren ja Jäämeren rannoilla. Kalastus ja hylkeenpyynti olivat toimeentulon kannalta luultavasti tärkeimpiä. Niitä täydensivät maaeläinten pyynti ja luonnonantimien keräily. Kautta koko kivikauden ratkaisi asuinpaikkojen valinnan ravinnon ja toimeentulon saanti vuoden eri aikoina.

Teksti Mirja Miettinen