Ancylusjärvestä kuroutuneiden Keiteleen, Päijänteen ja Koliman vedet laskivat aluksi pohjoiseen Pihtiputaan Kotajärvellä olevan Kotajoen uoman kautta. Maan kohotessa eniten luoteessa lasku-uoma madaltui, virtaama hidastui ja toisaalta vesi tulvi altaan eteläpäässä. Syntyneen Muinais-Päijänteen veden pinta oli ylimmillään noin 6000 vuotta sitten ja jonkin aikaa samalla tasolla Pihtiputaalta Heinolaan. Suurimman tulvan alueella etelässä vesimassat kuitenkin puhkaisivat uuden lasku-uoman läpi Heinolan harjun noin 7000 - 6500 vuotta sitten. Veden pinta laski aluksi hyvin nopeasti, 500 vuodessa jopa 10 metriä, hidastuen sitten.

Tähän vaiheeseen liittyy Jämsän yläpuolisten järvien kuroutuminen Muinais-Päijänteestä ja samalla seudun vanhin kivikautinen asutus. Asuinpaikkojen rannankorkeuksista ja löytöaineistosta päätellen kysymys oli Suomusjärvenkulttuurista, jonka piirissä ei vielä osattu valmistaa saviastioita. Kaikkialta maastosta löytyvä kvartsi on kivikauden ihmisten yleisimmin hyödyntämä kivilaji. Väännäkosken itäpuolelta on kalliossa kaksi esiintymää, joista luultavasti jo kivikaudella on haettu kvartsia mm. kaapimien, nuolenkärkien ja monenlaisten leikkaavien terien tekoaineeksi. Kovista liusketyyppisistä kivilajeista tehtiin kirveitä ,talttoja, nuolen- ja keihäänkärkiä, jotka saatettiin myös hioa hienosti.

Ison Rautaveden pohjoisrannalla olevan kivikautisen asuinpaikan, Puonnas 2, koekaivauksissa 1996 todettiin,että hiekkaisella rannalla on asuttu jo Suomusjärven kulttuurin aikana. Samaan aikaan kuuluu lähimaastosta yksittäin löytynyt lehtimäisen liuskekeihäänkärjen katkelma. Myös kivikauden lopulla on paikalla oleskeltu, sillä nykyiseltä rannalta löytyi tuon ajan saviastianpaloja.

Muinaispäijänne vaiheeseen liittyy myös Jämsän Patajoen pohjoisrannalta 1999 löytynyt Hietamäen asuinpaikka. Sen vanhiman asutuksen jäänteet ovat peittyneet lähes kaksi metriä paksun Muinaispäijänteen tulvahiekkakerroksen alle. Pienen hiekkaisen niemen myöhemmästä kivikautisesta asutuksesta kertovat läheltä nykyistä maanpintaa olleet tulisijat. Paikka on ollut pienialainen ja luultavasti kausiluontoinen pyyntipaikka selkävesien lähellä.

Rautaveden, Uuttanan, Lahnaveden ja Kankarisveden rannoilta tunnetaan useita kivikautisia asuinpaikkoja. Niitä ei kuitenkaan ole tutkittu, eikä niiden iästä ole tarkempaa tietoa. Korkeussijainnin perusteella osa niistä voi olla jo Suomusjärvenkulttuurin aikaisia , useat lienevät kampakeramiikan aikaisia. Kivikautta nuoremmasta asutuksesta kertovat Ala-Rekolan rantavedestä löytyneet piitikari, hioin, saviastianpalat, jotka ajoittuvat pronssikauden/varhaisen metallikauden aikaan.

Kivikautinen asutus pysytteli kiinteästi rannan tuntumassa. Mieluiten valittiin hiekkainen päivänpuoleinen ranta suojaisen salmen tai lahden rannalta. Asuinyhteisöt olivat enintään ehkä muutaman perheen käsittäviä. Elanto hankittiin kalastamalla, metsästämällä ja keräämällä luonnonantimia. Tämä edellytti liikkumista laajalla pyyntialueella, jolla oli ehkä muutama keskusasuinpaikka sekä lukuisa joukko eri vuodenaikoina käytettyjä leiri- ja pyyntipaikkoja.

Muutamilla Lahnaveden ja Kankarisveden rannoilla olevilla asuinpaikoilla on kivikautisten asumusten pohjia, jotka erottuvat kangasmaastossa soikeina tai pyöreinä, laakeina ja matalina painanteita. Ne voivat kuulua edellä mainittuihin keskusasuinpaikkoihin, joissa osa yhteisöstä (naiset,lapset ja vanhukset) saattoivat ajoittain asua ympärivuotisesti.

Tällainen matalan vallin ympäröimä, ehjänä säilynyt asumuksenpohja on mm Rasuanniemen itäpäässä, nykyisen rantatörmän päällä. Paikalta löytyi inventoinnin yhteydessä hiukan saviastianpaloja sekä piitä ja kvartsia. Saviastianpalojen koristelusta päätellen ne ovat tyypillistä kampakeramiikkaa ja siten runsaat 5000 vuotta vanhoja. Kampakeraamisen ajan ilmasto oli lämmin ja merellinen, metsät lehtipuuvaltaisia: jalavaa, lehmusta, tammea ja pähkinäpensasta kasvoi yleisesti Keski-Suomessa ja vielä Oulun korkeudellakin.

Teksti Mirja Miettinen