1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13

Palomäestä Kenkään - koulutiellä

Muistelenpa vielä hiukan niitä kouluaikojen alkuvuosia.

Koulutielle lähdin viisikymmentäluvun loppupuolella. Koulua käytiin rakennuksessa, jota sanottiin Vitikkalan kengäksi. Nyt se on jo aikoja sitten purettu. Niin kuin seuraajansakin.

Palomäestä tultaessa oli molemmin puolin vielä pelkkää peltoa ja metsää. Vasemmalle jäi pieni järjestötalo, jonka edestä talvella oli hyvä lasketella suksilla mäkeä tielle päin - autoista ei ollut vielä suurtakaan vaaraa. Oikealla puolella oli sitten niittyä ja suota, mäen kupeessa nökötti Puukilan ikivanha hirsiasumus saunoineen ja navettoineen, ja niiden takana uusi Vitikkalan omakotialue.

Yhteiskoulun mäen päälle tultaessa oli oikealla puolella Shellin hieno huoltamo valomainoksineen, sen jälkeen Lindqvistin talo ja sitten olikin toisella puolella tietä varsinainen houkutus, Konerexin myymälä ja sen näyteikkuna kaikkine ihanine värityskirjoineen ja kynineen. Sitten oli jo Rouhunkosken kirjakauppa, sen jälkeen vaalea rakennus, jossa oli kookkaat kiviportaat tielle päin. Seuraavaksi Kyttäsen kioski, jossa Kaisu tai Helpi jo istuivat lasin takana. Seuraavassa rakennuksessa oli Päivisen leipomon myymälä. Joskus sain mukaani rahaa, että pystyin ostamaan evääkseni ihanan lämpöisen Päivisen munkin.

Mokka-baarin edessä piti varoa linja-autoja, siinä oli silloinen asemapaikka. Ja sitten olikin vastassa jo varsinainen herkkujen taivas, Paulin kauppa. Ulos asti tuntui ihana kahvin, teen, karamellien ja mausteiden tuoksu. Siihen aikaan kahvi jauhettiin asiakkaalle myymälässä. Pavut kaadettiin tuuttiin ja ronksis vain, kahvijauhe oli valmista.

Osulan edestä käännyttiin nykyiselle Säterintielle ja siellä näin kerran erään talon kuistilla mustan karhun. Se oli hyvin rauhallisen näköinen. Olen jälkeenpäin ajatellut, olisikohan vaikkapa autokoulun omistajalla ollut sellainen isokokoinen pörröinen koira. Minä kuvittelin aika pitkään todella nähneeni karhun.

Kenkä oli koulurakennukseksi pieni, mutta hyvin sinne kaikki mahduimme. Koulun pihassa oli jännittävä karusellikeinu, jolla sai halutessaan todella mahtavat vauhdit aikaan. Ensimmäinen opettajani oli Leena Patajoki. Ruokala oli alakerrassa, sinne jonotettiin aina siivosti. Kaikki ruoka oli hyvää, paitsi jostain syystä kalakeitto ei kelvannut kenellekään. Sitä ei koskaan pyydetty lisää.

Luokassa istuimme kahdenistuttavissa pulpeteissa. Jotain kasvatuksellista näkökohtaa kai palveli se, että siinä istuttiin aina poika ja tyttö vierekkän. Säännöllisin väliajoin vaihdettiin paikkoja, mutta aina niin, että vieressä istui vastakkaisen sukupuolen edustaja.

Riemukkaasti vastaanotimme Palosen Veikon, joka tuli koululle näyttämään rainakuvia. Mutta vieläkin suurempi ihme oli ilmielävä norsu koulun pihalla. Se oli tämä kuuluisa Pepita, joka kierteli omistajansa kanssa pitkin Suomea tuoden tännekin tuulahduksen etelän ihmeistä.

Kaksi vuotta kului minulta Kengässä, sitten valmistui uusi hieno Vitikkalan koulu. Siellä muistan olleen kerran ns. koulujenväliset henkiset kilpailut. Jonkun palkinnon minäkin voitin piirustuksesta.

Lukutunnit muistan parhaiten. Opettajana oli legendaarinen Reino Mooses Olkkola. "Mooses" oli sekä pelätty että pidetty. Lukutunneilla harrastettiin monenlaista luovaa toimintaa, kirjoitettiin mm. omintakeisia satuja. Mooses laittoi Pajusen kaksospojat painimaan luokan lattialle, ja kova ähellys siinä kävikin ennen kuin voittaja ratkesi. Mooseksen orkesterissa, Rämpelössä, taisin minäkin jotain palikoita kalkutella.

1950-luvun Jämsä oli vielä lapsen silmin pieni ja maalaismainen kirkonkylä, lehmiä laidunsi pelloilla aivan keskustankin tuntumassa ja matkaa tehtiin paljon vielä hevospeleillä. Uusi aika oli aivan nurkan takana, mutta siitä me emme vielä mitään tienneet.


- Inkeri Kiuru, 24.10.2007

kansanopisto

Jämsän kansanopisto se oli varsinainen kulttuurin kehto, ainakin silloin 1950-luvulla. Itse olin vielä pikkulapsi, mutta kansanopisto on jäänyt mieleen monista yhteyksistä. Kävin pyhäkoulua siellä, ja ihailin kaunista, nuorta pyhäkoulun tätiä, Sorvarin Varpua.

Kansanopistolla järjestettiin monenmoisia juhlia ja pidettiin näytelmäharjoituksia. Juhannuksena mentiin aina kansanopiston mäelle, siellä oli yhteislaulua ja muuta ohjelmaa, pääohjelma oli tietysti näytelmä, joissa itsekin joskus olin esiintymässä "kylän lapsia" -hahmossa. Myöhemmin oli vielä kokko ja ilotulituskin.

Kerran harjoittelimme jotain lasten lauluesitystä, siinä oli meitä pyhäkoululaisia ja muitakin, Keskisen lapset Pekka, Paula, Paavo ja Päivi, Karvosen Kaarina, Lehtosen Aila, Laaksosen tyttöjä ym. Järveläisen Aino säesti pianolla, yhtäkkiä hän lopetti ja tiuskaisi: "Älä kimitä!" Tämä oli noin neljävuotiaalle Hulkkosen Markulle, joka tapansa mukaan piti kovaa kilkatusta, pieni kun vielä oli. Hetken aikaa oli poikakin ihan hiljaa. "Järveläiskä" oli voimakas persoona, ja varmasti kansanopiston vilkas toiminta oli paljon hänen ansiotaan tuolloin.

Jämsänjoella seilasi usein laivoja, proomut ja tukkilautat perässä. Aina laivan tullessa näkyviin me lapset juoksimme laiturille "laineille." Laiva synnytti aallokon, joka laiturin saavutettuaan keinutti riemukkaasti ja kaiken kruunasi vielä laivurien iloiset tuuttaukset.


- I.K., 23.10.2007

Kun Norjassa kirkonpenkki romutettiin - Oravanmarjat matkoillaan.

Lähdimme Lapsi- ja nuorisokuoro Oravanmarjojen kanssa ensimmäiselle kuoromatkalle ulkomaille. Matkoistammehan on kirjoitettu paikallislehdessä paljolti, mutta oli joitain sellaisia asioita joita me kyllä tietoisesti sensuroimme. Kerrottakoon tässä nyt siltä ensimmäiseltä reissulta, kun esiinnyimme sitten kirkossa. Verdalissa oli aivan IHANA vanha puinen kirkko jossa saattoi kaikki nauloja myöten olla puuta. Siltä ainakin tuntui nuoresta tytöstä ensimmäistä kertaa niin kauniissa rakennuksessa.

Istuimme siinä viimeisessä penkissä ja meitä oli siinä kuoromme vanhimmat tytöt, joihin kuuluin, sekä muutama meidän mamma. Yhtäkkiä penkki oli miltei täynnä mutta lisää naiskiloa päätettiin vielä parkkeerata, koska oli yksi istumapaikka jäljellä. En muista kuka se oli kun istui viereeni, mutta se puupenkki RÄJÄHTI nurin. Se halkeavan puun ääni on vieläkin mielessäni. Eikä tämä henkilö edes ollut isokokoinen! Tästä päädyimmekin veistelemään, että ei noi norjalaiset puukirkkojen penkit kestä kun koskelaiset tulee! Ollaan nimittäin niin voimakkaita pakkauksia me koskelaiset.


- Outi Sané (os. Nieminen eli Kukkulamäen Penan ja S, 2.7.2007

Kun Kosken kirkon lehterit natisivat!

Meitä oli konkreettisesti monia kun ne Kosken kirkon lehterit natisivat. Kyseessä oli 1980-luvun kauneimmat joululaulut. Meitä oli mukana ainakin Oravanmarjat (joissa lauloin), Harakankellot (myös sielläkin lauloin), Jämsänkosken Mieskuoro, kirkkokuoro ja Koskenpään sekakuoro. Raija Rytkönen yleensä johti Hoosiannan. Oli todella hienoa ja tuntui siltä, että nyt on joulu kun ensimmäisenä bassot KARJAISIVAT meidän takaamme HOOOOSAAAAAANNNNAA, HOOOOSSSIIIIAAAAAAAAAANNNNNA! Ja siitä sitten tenorit sekaan ja lopuksi naisäänet.

Lehterillä oli varmaankin parisataa lailajaa, sillä muistaakseni Oravanmarjojen päävahvuus oli n. 50 + ja naiskuoron n. 35. Eli kun siihen lisää täyskokoisen mieskuoron sekä 2 sekakuoroa niin porukkaa oli paljon. Emme me lyöneet vetoa siitä, kuka tänä vuonna pyörtyy, mutta se olisi ollut helppoa. Meillä nimittäin n. 1-3 henkeä vietiin lehteriltä vilvoitteleman siihen portaisiin. No alakerrassahan tästä ei tiedetty mitään.Mutta kyllä oli silloin kirkko totaalikäytössä. Ihmiset eivät mahtuneet istumaan ja lehterillä kuoroa enemmän kuin laki sallii...

Muistuu ihania muistoja kaikista kanssalaulajista ja siitä KUUMUUDESTA joka siellä yläkerrassa oli. Niin henkisestä kuin fyysisestäkin.

Ai niin ja kirkon urkujen takana oli ihan vakio vaatteittenvaihto paikka. Yleensä siellä viimeiset vaihtelivat vaatteita. Ja muistui vielä mieleen, että miehet joutuivat pitkästä mitastaan huolimatta seisomaan tuoleilla. Niin paljon oli laulajia, että vaikka lehterillä oli portaikko alaspäin, niin näkyvyys oli huono.

Tämä teksti on kirjoitettu tajunnanvirtana eli en lähtenyt muokkaamaan mitään. Ajattelin että tulee "mehukkaampaa" kun en mene sensuroimaan.

- Outi Sané (os. Nieminen eli Kukkulamäen Penan ja S, 2.7.2007

Tukki- ja pinotavaran ajoa metsästä

Hevosella puiden kuljetus metsistä oli erittäin raskasta ja voimia kysyvää työtä niin miehille kuin hevosillekin. Tässä työssä altistui kaikenlaisille tapaturmille mm. lihasrevähdyksille ja selkävammoille, jotka saattoivat vaivata pitkäänkin. Vaikkakin siinä oli talvisin maaseudulla töitä ja lisäansioita. Totesipa eräs mies kuitenkin, että onhan se hyvä, että koneita keksitään ja kehitetään, ei ne töiden raskauden vuoksi lihasvoimilla tehtäviä töitä oikeastaan olisikaan.
Juokslahden koulun ympäristössä oli muutamia tukki- ja pinotavaran laanin paikkoja. Nykyisen Metsä-Kivelän kaatopaikan vieressä, Kailaanmaäen alla, Mattilan mäessä Rysälän tienhaarassa, Takkulan riihen takana, Juokslahden koulun takana olevassa notkossa, Paljakan tien varressa lähellä Napsalaa ja Savion hiekkamontussa.
Nämä puulaanien sijainnit, tiet ja polut olisi hyvä merkkailla kartalle virkistys ja elämysretkeilyä varten.
Näin säilyisi tuleville sukupolville tietoa siitä, mistä ja mihin ennen hevosella puita ajettiin.

- Kirjoitti Väinö Niemelä 2.4.2007, 2.4.2007

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13

Museo24 ei vastaa tarinoiden sisältämistä asiatiedoista ja niiden paikkansapitävyydestä