Juuso Walfrid Walden syntyi Pietarissa vuonna 1907. Ylioppilaaksi tulonsa jälkeen vuonna 1925 hän kirjoittautui Helsingin kauppakorkeakouluun ja valmistui ekonomiksi 1929. Jo opiskeluvuosina hän työskenteli yhtiön tehtailla muun muassa prässipoikana Jämsänkoskella. Vuosina 1930 - 1931 hän suoritti jatko-opintoja Englannissa. 1930-luvulla hän toimi konttoripäällikkönä Valkeakoskella ja vuonna 1935 hänet nimitettiin yhtiön myyntipäälliköksi ja hallituksen jäseneksi.Yhtyneiden toimitusjohtajaksi hänet valittiin keväällä 1940 Rudolf Waldenin keskittyessä puolustusministerin tehtäviin.

Tehtaiden ajanmukaistaminen sodan jälkeen, Kaipolan tehtaan rakentaminen 1950- ja 1960-luvuilla sekä yhtiön toiminnan laajentaminen ulkomaille olivat Juuso Waldenin elämäntyö. Kaipola syntyi pitkälti Waldenin näkemyksen pohjalta jonka konkretisoivat arkkitehdit Pekka Saarema ja Heimo Kautonen, molemmat yhtiön luottomiehiä.

Juuso Walden asui ja vaikutti yhtiön pääkonttoripaikkakunnalla, Valkeakoskella, mutta hänestä tuli lähes legendaarinen hahmo kaikilla tehdaspaikkakunnillaan niiden kolmenkymmenen vuoden aikana joina hän johti Yhtyneitä. Lukuisat kaskut ja tarinat syntyivät ja jäivät elämään, eikä hän suotta saanut kunniaa olla "valtakunnan viimeinen patruuna". Ehkä eniten kritiikkiä hänen omintakeisista näkemyksistä sai ns. rouva -sääntö jota noudatettiin Yhtyneillä 1960-luvun lopulle saakka. Avioiduttuaan naisen oli erottava yhtiön palveluksesta. Poikkeuksia tosin tehtiin sosiaalisista ja tuotannollisista syistä.

Sosiaalisesta kehitystyöstä ja työntekijöiden hyvinvoinnista hän oli kiinnostunut koko elämänsä ajan. Monet työnveteraanit muistelevat viimeisen patruunan aikaa turvallisena kautena. Hän johti yhtiötään patriarkaalisesti vielä silloinkin kun muissa suuryrityksissä päätöksentekoa ja vastuita oli jo hajautettu. Juuso Walden halusi pitää läheiset suhteet alaisiinsa. Tehdaspaikkakunnilla häntä kutsuttiin yleisesti vain "Juusoksi". Itseään Walden nimitti "Vanhaksi Isäksi" joka ajatteli alaistensa puolesta. Vanha Isä jäi eläkkeelle vuoden 1969 lopussa ja nukkui pois Valkeakoskella marraskuussa 1972.

Juuso oli kiinnostunut niin urheilusta kuin uusista kokeiluista maatalouden alalla. Tämä näkyi sekä Jämsänkoskella että Kaipolassa jossa Pitkävuoren mäkihyppytorni muistuttaa menneiden vuosien tavoitteista. Rekolan tilalla kasvoi ravihevosia ja lihakarjaa, koskessa kalanpoikasia.

Juusolla oli selkeä näkemys taajaman rakentamisesta (mp3-tiedosto, 1.8M). Nikkarinmäen louhimista ja tien oikaisua suunniteltiin jo 1960-luvulla, mutta Juuso löi nyrkin pöytään ja totesi: "Niin kauan kuin minä määrään ei Nikkarinmäkeen kosketa!", eikä niin tehty. Mäki viillettiin sitten 1970-luvulla.

Kun 1950-luvun alussa rakennettiin Kaipolan tehdasta ja Simpelekin sai osansa investoinneista, alettiin Jämsänkoskella jo huolestuneena kysellä milloin koskella koneita uudistetaan, vastasi vuorineuvos rauhoitellen: "Ollos huoleton, poikas valveill´on."

Otto Hakaniemi Kaipolasta muisteli Työn Äärestä lehdessä vuorineuvoksen käyntiä tehtaalla: "Paperisalin pilareihinkin Juuso halusi kukkapurkkeja. Tehtaalla poiketessaan hän koitti aina oliko rivin ensimmäisen purkin multa kostea."

Squaw Valleyn olympialaissa vuonna 1960 Yhtyneiden palveluksessa olleet pojat voittivat kultaa ja hopeaa. Kaipolan tehtaan vierasmajalla ollut vuorineuvos haetutti kelloseppä Rantasen Jämsästä kultakorujen kera. Näistä valittiin sitten mitalistien vaimoille rannekorut lahjaksi.

Vaikka Juuso Walden oli tunnettu kulinaristi, arvosti hän myös perinteistä kotiruokaa. Hänen ohjeensa Kaipolan emännille oli: "Ei koristeita ruokiin." Vuorineuvoksen päivälliset ja illanistujaiset jatkuivat yleensä myöhään, eikä kellään vieraista ollut oikeutta lähteä kotiin ennen isäntää. Tarpeen tullen alaiset uivatkin vuorineuvoksen käskystä!

Kts. myös Tehdasyhtiö ja ympäröivä yhteisö
sekä Tehdasyhtiöiden vaiheet

Katso video YouTubesta: Ote elokuvasta "Meiltähän tämä käy" vuodelta 1973. Elokuva viittaa Suomen viimeisen patruunan arkeen Valkeakoskella.